Katastrofiajattelua

Sairastelumme vuoksi, emme päässeet tunturiin hiihtolomalla. Perheen perjantaina 13 vuotta täyttävä poika pääsee kuitenkin Ylläkselle kaverinsa perheen kanssa viikoksi. Maalailin mielessäni kauhukuvia siitä, kuinka pojilla on näyttämisen halu, joten he laskettelevat ja hyppivät rinteessä yli omien taitorajojen. Metsäpoluillakin varmasti otetaan turhia riskejä ja pian tunturista jo soitetaankin, että solisluu on poikki. Uskaltaako poikaa edes päästää reissuun? Siinä kohtaa mieheni muistutti, että "mietipä miten sitä on itse penskana vedetty menemään ja tässä vielä ollaan". Niin! Ihan totta! Sitä olen usein miettinytkin, että miten olen selvinnyt kaikki nämä vuodet ilman murtumia tai muita haavereita. Olen aloittanut laskettelun 4-vuotiaana, eikä silloin ollut tietoakaan kypärän käyttämisestä. Kypärät näytti olevan päässä vain syöksylaskijoilla. Vaikka kyllä sitä itsekin tultiin mäkeä alas syöksyllä. Lautailuun vaihdoin 12-vuotiaana ja 36-vuotiaana olen hankkinut ensimmäisen kypäräni. Oli jo korkea aikakin. 

Mitä väärää olin tehnyt? :D

Sen ajan (80-luvun) muoti kyllä piti huolen siitä, ettei sinua ei voinut olla huomaamatta mäessä. Perheen ainoana lapsena laskettelin paljon yksin ja näin jälkeenpäin ajateltuna olikohan äitini ommellut minulle neonvärisen asun siksi, että voisi itse seisoa rinteen alapuolella ja näkisi silti huipulle asti missä menen? Miten ihmeessä he uskalsivat päästää mäkeen, kavereiden kanssa keskenään uimareissulle ja milloin minnekin. 

Kun nyt olen äiti, en voi kuvitella päästäväni lastani kovin nuorena yksin Ylläksen huipulle (en myöskään osaa kuvitella pukevani häntä neonväreihin). Itse puottelin menemään metsäpolut ja menin siirtymäreittejä pitkin toiselle puolelle tunturia. Eikä silloin ollut edes kännykkää, millä pystyi varmistamaan olenko edes tallessa. Oli vain sovittu kellonaika, milloin tulisin autolle tai muuhun sovittuun paikkaan.

Tulee aika, kun perheen pienimmäinen menee kaverinsa luo yksin tai kulkee koulumatkansa yksin. Huolenaiheet ei tule loppumaan ihan heti. Perheen 18-vuotias puolestaan on alkanut käymään kavereidensa kanssa ajelemassa viiikonloppuiltaisin ja -öisin, joten säpsähtelen hereille tämän tästä kuuntelemaan, joko hän on tullut kotiin. Sääntönä on kuitenkin, että hänen on ilmoitettava, jos jää jonnekin yöksi, niin emme turhaan odota. Täysi-ikäisyys ei automaattisesti tarkoita sitä, että tullaan ja mennään miten halutaan.  

Kuinka sitä ikinä voi oppia päästämään lapsestaan irti ja antaa heidän kokeilla omia siipiään?