UA-80442521-1

torstai 26. tammikuuta 2017

Älä siirrä kiirettä lapselle!





Silloin, kun minulla ei ollut vielä lapsia, olin harmissani, kun näin äitejä / isiä, jotka tiuskivat lapselle kaupassa "Meillä on kiire!! Ala tulla jo!" ja vetävät perässään kädestä lasta, jonka jalat hädintuskin osuvat maahan. Siinä vaiheessa lapsi usein alkaa rimpuilla ja kiukutella lisää. Olin ajatellut, etten itse koskaan menettäisi samalla tavalla malttia ja huutaisi taaperolle.

Kuvahaun tulos haulle stop merkki


Tähän asti olin meidän taaperon kanssa malttanut mieleni, vaikka arki on hyvinkin aikataulutettua. Tällä viikolla kuitenkin huomasin kiireen kiristävän hermoja ja lapsen kiukuttelu ulkovaatteiden pukemisen kanssa sai minut huudahtamaan lapselle, että lopettaisi jo sen pelleilyn. Ja oikeasti huudahdin, voisin sanoa jopa karjahtaneeni. Eikä taapero tietenkään siihen lopettanut kiukuttelua. Itseä harmitti, kun olin menettänyt malttini lapselle, jonka vika kiire ei koskaan ole. Ja miltähän lapsesta mahtoi tuntua? En myöskään halua vetää häntä mukaan kiireeseen. Olisi ihanteellista, että lapsi saisi mahdollisimman pitkään nauttia kiireettömyydestä ja pysyä etäällä suorituskeskeisyydestä.


Olen välttänyt kiireen pääasiassa alkamalla valmistautumaan lähtöön ajoissa. Ja vaikka itselläni on kiire, lapsen kanssa toimiessa, pyrin siihen, ettei kiireen tuntu välity lapselle. Enhän ole vihainen lapselle, vaan kiireelle. Toimin rauhallisesti ja käytän aikaa lapseen. Yritän pitää mielessä sen, ettei maailma kaadu siihen, että myöhästyn jostain muutaman minuutin. Samoin liikenteessä pyrin karistamaan mielestäni kiireen aiheuttaman ärtymyksen ja ajan rajoitusten mukaan, kuunnellen musiikkia ja hyvin harvoin loppujen lopuksi mistään myöhästynkään.

Kiirettä pitää?

Pari kuukautta sitten, käydessäni perheen pienimmän kanssa kauppakeskuksessa, kohtasin naisen, jonka sanat jäivät mieleeni. Olimme juuri tulleet parkkihalliin, käsissäni oli kolme painavaa ruokakassia ja poika, joka olisi halunnut kävellä ilman, että äiti pitää kädestä. Parkkihalli kuitenkin vilisee autoja, joten pidin lapsesta kiinni. Poika päätti pyörähtää selälleen ja potki jaloistaan kengät pois. Yritin nostaa pojan syliin, mutta hän heittäytyi veteläksi ja alkoi kiukutella lisää. Pysyin rauhallisena, vaikka päässä pohdin tuskastuneena, miten saan pojan ja kaikki kauppakassit autoon. Silloin paikalle tuli joku vanhempi nainen, joka katsoi meitä ja sanoi hymyillen "kaikilla meillä on joskus huono päivä". Se lohdutti ja laittoi asiat taas oikeisiin mittasuhteisiin.

torstai 19. tammikuuta 2017

Sairastelua ja ikuisesti kolkuttava omatunto

Arjesta on tullut niin hektistä, ettei kirjoittamiselle tahdo löytyä aikaa. Arkeen kuuluu työharjoittelu, etätehtävät, kotihommat ja muut juoksevat asiat. Harratuksillekaan ei ole tällä hetkellä juurikaan tilaa. Kuoroharrastus on oikeastaan ainoa, jota edelleen säännöllisesti harrastan. Kyllä tämä joskus vielä helpottaa =).

Kun oli menossa 12 päivän putki, ilman vapaapäivää, peliin puuttui flunssa.
Nyt olen siis kaksi harjoittelupäivää levännyt kotona, sekä eilinen vapaapäivä tuli kans vain ja ainoastaan levättyä. Tietenkin sitä käy kauppareissut normaalisti ja ruokakin pitää laittaa, mutta pääasiassa lepoa. Tänään aion takaisin harjoittelun pariin.

Työkunnossa taas


Influenssarokote on otettuna, eikä tämä influenssalta ole missään vaiheessa tuntunutkaan. Tavallinen nuhakuume vain. Ainoa, mikä itseä häiritsee on tämä omatunnon kolkuttaminen. Ensin sitä pohtii ensimmäisen sairaspäivän, olisiko sitä sittenkin jaksanut töissä. Ja nyt kun olen hieman puolikuntoisena menossa harjoitteluun, omatunto soimaa siitä, etten ole täysin parantunut, joten voin tartuttaa mahdollisesti flunssaa eteenpäin. Viime aikoina olen vasta ymmärtänyt, ettei sairaana tarvitse mennä töihin. Enkä suoraan sanottuna pidä siitä, jos joku vääntyy harrastuksiin tai töihin selvästi räkäisenä. En halua saada tartuntaa. En siis ole ainoa, joka on viimeisillä voimilla raahautunut joskus töihin.

Minkä ihmeen takia emme jää suosiolla kotiin sairastamaan? Ei kukaan ole työssään niin korvaamaton. Itsellä on korkea kynnys olla töistä pois ja esimiehelle poissaolosta soitettaessakin, tuntuu kuin valehtelisin ja laiskottelisin vain kotona, vaikka esimies ei sellaista epäilisikään! Siksipä haen nykyään usein jo ensimmäisen sairaspäivän aikana lääkärintodistuksen, vaikka omalla ilmoituksella saisi olla kolme päivää pois. Minusta tuntuu, että sairaana töissä kuuhaaminen on melko yleistä suomalaisilla ja meillä on jokin illuusio siitä, että "pää kainalossa" töihin vääntyvää arvostetaan vai mistä on oikein kyse? Nykyään itse vain ärsyynnyn siitä, että joku tulee flunssaisena töihin. Tiedän, että seuraavaksi on minun vuoroni sairastaa.

Lisäksi omaatuntoa soimaa liian vähäinen aika perheen pienimmän kanssa.
Työharjoittelun työvuorot ovat hieman hankalat, kun pojan päivähoito päivät ovat 8-16.30 maksimissaan ja itselläni harjoittelu alkaa klo 13 ja päättyy illalla klo 20. Lyhyellä matematiikallakin voi päätellä, että yhteiset hetket jäävät pojan kanssa minimiin. Hänhän on jo nukkumassa, kun palaan harjoittelusta kotiin. Aamullakin meidän yhteinen aika jää noin puoleen tuntiin. Pyrin pitämään keskiviikot vapaata harjoittelusta, jotta saan olla pojan kanssa kotona. Paikkaan poissaoloni viikonloppuisin, lauantaina tai sunnuntaina. Tällä hetkellä en voisi tehdä vastaavassa yksikössä töitä vakituisesti perheen ja kodin vuoksi. Käytännössä vien aamulla pojan hoitoon, tulen kotiin laittamaan paikat kuntoon, syöpäsen jotain, teen etätehtäviä, käyn suihkussa, teen ruoan valmiiksi ja lähden harjoitteluun. Illalla tulen kaupan kautta kotiin ja poika on jo nukkumassa. Onneksi tämä on vain väliaikaista.


tiistai 10. tammikuuta 2017

Tukiperheeksi tulevaisuudessa?

Olen alkanut miettiä, olisiko meillä mahdollisuus alkaa toimia tukiperheenä muutaman vuoden päästä. Olen opintojen myötä alkanut pikku hiljaa tutustua asiaan ja paljon on vielä otettava selvää ennen lopullista päätöstä. Pyörittelin mielessä jopa sijaisperheenä toimimista, mutta siihen on vielä pitkä matka. Sijaisperheenä toimimiseen ei vielä ole resursseja ja tulevaisuus ammattiinvalmistumisen jälkeen on avoin. Ja onhan meillä vielä tupa täynnä näitä omankin perheen lapsia, joten vielä keskitytään heidän hyvinvointiin ja yritetään antaa heille hyvät eväät elämässä pärjäämiseen.



Tällä hetkellä opiskelut ja harrastukset vievät sen verran aikaa, etten uskaltaisi ihan vielä sitoutua tukiperhetoimintaan. On myös oleellista, että koko perhe on tukiperhetoiminnan kannalla. Olen kuitenkin innokas ottamaan toiminnasta lisää selvää, ja ajattelinkin olla kevään aikana alustavasti yhteydessä oman kunnan sosiaalitoimistoon, josta saan lisää tietoa tukiperheenä toimimisesta. 

Pelastakaa lapset ry:n sivujen mukaan heidän kautta tälläkin hetkellä tukiperhettä odottaa tuhat lasta.
Muita vapaaehtoistyön muotoja on sporttikummina tai lomakotina toimiminen. Niistä voit lukea lisää klikkaamalla tästä.

Lisätietoa tukiperhetoiminnasta saat Pelastakaa lapset ry:n sivuilta, johon pääset kätevästi 
TÄÄLTÄ.

Millaisia kokemuksia sinulla on tukiperhetoiminnasta?