UA-80442521-1

torstai 19. tammikuuta 2017

Sairastelua ja ikuisesti kolkuttava omatunto

Arjesta on tullut niin hektistä, ettei kirjoittamiselle tahdo löytyä aikaa. Arkeen kuuluu työharjoittelu, etätehtävät, kotihommat ja muut juoksevat asiat. Harratuksillekaan ei ole tällä hetkellä juurikaan tilaa. Kuoroharrastus on oikeastaan ainoa, jota edelleen säännöllisesti harrastan. Kyllä tämä joskus vielä helpottaa =).

Kun oli menossa 12 päivän putki, ilman vapaapäivää, peliin puuttui flunssa.
Nyt olen siis kaksi harjoittelupäivää levännyt kotona, sekä eilinen vapaapäivä tuli kans vain ja ainoastaan levättyä. Tietenkin sitä käy kauppareissut normaalisti ja ruokakin pitää laittaa, mutta pääasiassa lepoa. Tänään aion takaisin harjoittelun pariin.

Työkunnossa taas


Influenssarokote on otettuna, eikä tämä influenssalta ole missään vaiheessa tuntunutkaan. Tavallinen nuhakuume vain. Ainoa, mikä itseä häiritsee on tämä omatunnon kolkuttaminen. Ensin sitä pohtii ensimmäisen sairaspäivän, olisiko sitä sittenkin jaksanut töissä. Ja nyt kun olen hieman puolikuntoisena menossa harjoitteluun, omatunto soimaa siitä, etten ole täysin parantunut, joten voin tartuttaa mahdollisesti flunssaa eteenpäin. Viime aikoina olen vasta ymmärtänyt, ettei sairaana tarvitse mennä töihin. Enkä suoraan sanottuna pidä siitä, jos joku vääntyy harrastuksiin tai töihin selvästi räkäisenä. En halua saada tartuntaa. En siis ole ainoa, joka on viimeisillä voimilla raahautunut joskus töihin.

Minkä ihmeen takia emme jää suosiolla kotiin sairastamaan? Ei kukaan ole työssään niin korvaamaton. Itsellä on korkea kynnys olla töistä pois ja esimiehelle poissaolosta soitettaessakin, tuntuu kuin valehtelisin ja laiskottelisin vain kotona, vaikka esimies ei sellaista epäilisikään! Siksipä haen nykyään usein jo ensimmäisen sairaspäivän aikana lääkärintodistuksen, vaikka omalla ilmoituksella saisi olla kolme päivää pois. Minusta tuntuu, että sairaana töissä kuuhaaminen on melko yleistä suomalaisilla ja meillä on jokin illuusio siitä, että "pää kainalossa" töihin vääntyvää arvostetaan vai mistä on oikein kyse? Nykyään itse vain ärsyynnyn siitä, että joku tulee flunssaisena töihin. Tiedän, että seuraavaksi on minun vuoroni sairastaa.

Lisäksi omaatuntoa soimaa liian vähäinen aika perheen pienimmän kanssa.
Työharjoittelun työvuorot ovat hieman hankalat, kun pojan päivähoito päivät ovat 8-16.30 maksimissaan ja itselläni harjoittelu alkaa klo 13 ja päättyy illalla klo 20. Lyhyellä matematiikallakin voi päätellä, että yhteiset hetket jäävät pojan kanssa minimiin. Hänhän on jo nukkumassa, kun palaan harjoittelusta kotiin. Aamullakin meidän yhteinen aika jää noin puoleen tuntiin. Pyrin pitämään keskiviikot vapaata harjoittelusta, jotta saan olla pojan kanssa kotona. Paikkaan poissaoloni viikonloppuisin, lauantaina tai sunnuntaina. Tällä hetkellä en voisi tehdä vastaavassa yksikössä töitä vakituisesti perheen ja kodin vuoksi. Käytännössä vien aamulla pojan hoitoon, tulen kotiin laittamaan paikat kuntoon, syöpäsen jotain, teen etätehtäviä, käyn suihkussa, teen ruoan valmiiksi ja lähden harjoitteluun. Illalla tulen kaupan kautta kotiin ja poika on jo nukkumassa. Onneksi tämä on vain väliaikaista.


1 kommentti:

  1. Kyllä.meilläkin ope sanoi kannattaa sairastaa rauhassa

    VastaaPoista

Kiva, kun kommentoit! =)