Vaipparallin loppu (kuivaksi opettelu)

Alkaa näyttää siltä, että saadaan jättää vaipat lopullisesti pois. Poika on nyt 2v9kk. Aikaisemminkin, jo kuukausia sitten näytti siltä, että päivävaipoista voitaisiin luopua. Sitten tuli kuitenkin takapakkia, eikä poika suostunut pitkään aikaan potalle enää ollenkaan. Hän hiippaili aina salaa verhojen taakse pissaamaan ja kakkaamaan vaippaan. Voi olla, että siihen aikaan kiinnitimme vähän liikaa huomiota potalla käymiseen ja poika alkoikin kokea sen ikävänä asiana. Muistutimme poikaa potalla käymisestä tämän tästä, ettei tulisi vahinkoja. Ymmärsimme pakittaa asian kanssa ja antaa aikaa. Eihän kuivaksi opettelulla ole kiire. Kaikki aikanaan.

Kesällä kokeiltiin jättää vaipat pois

Tammikuun aikana pidimme vaippoja ulkona. Samoin perhepäivähoidossa tuettiin kuivaksiopettelua pitämällä vaippoja vain ulkona ja päiväunilla. Vaippojen käyttö silloin tällöin tuntui kuitenkin sekoittavan poikaa ja hän alkoi uudelleen pissata vain vaippaan, kunnes päätimme jättää vaipat kerralla pois. Yhtään vanhinkoa ei ole ulkona tai asiointireissuilla tullut. Kotona on muutamia vahinkoja sattunut, mutta ollaan varottu tekemästä siitä numeroa.

Aamuisin pojan vaippa on ollut kuiva jo kolmisen viikkoa. Nyt poika on nukkunut kaksi peräkkäistä yötä ilman vaippaa, eikä ole tullut lakanapyykkiä. Rutiineina ovatkin olleet aina aamu- ja iltapissat, joten ensimmäisenä aamulla poika käy pissalla. Saapa nähdä onko meidän vaippa-aika nyt lopullisesti ohi. Vaippoihin on saanut menemään näiden kohta kolmen vuoden aikana varmasti melko mukavan summan. Sen lisäksi, että vaippakulut loppuvat, myös jätemäärä vähenee huimasti.

MLL:n sivuilla lisää kuivaksi opettelusta.

Maustepurkit Dymolla

Maustepurkit! On Santa Mariaa ja on sitä ja tätä. Kaikki erilaisia ja erikokoisia purnukoita. Ei enää. Osa mausteista, joita käytän harvemmin, saavat olla alkuperäisissä purkeissa hellan vieressä vetolaatikossa, mutta päivittäin käytössä olevat mausteet purkitin uudelleen. Ja vielä on hommaa jäljelläkin.

Maustepurkkien tekstit on tehty Dymolla

Törmäsin ideaan jossain päin nettiä jo tovi sitten ja tilasin dymon samantien, juurikin vanhemman, kohokirjaimisen Dymon. Aloitin poistamalla etiketit ja pesemällä pojan vanhat pilttipurkit. Perheen teinin palkkasin maalaamaan pilttipurkkien kannet mustalla spray-maalilla. Vihdoin joulun alla sain aikaiseksi laittaa valmiisiin purkkeihin myös mausteita. Isommat, vanhat kurkkupurkit ovat nykyään tiskitableteille varattuna. Korkin saa hyvin kiinni, niin ei tarvitse sen isommin tiskitabletteja piilotella pojaltakaan.

Lisäksi lapsen vaatekaapissa, hyllyn reunalla on merkittynä vähän siistimmät  ”kaupunkivaatteet” ja ”vielä suuret”. Kaupunkivaatteiden paikan osoittaminen on kyllä ihan perusteltuakin. Pojan isä, kun lähtee pojan kanssa asioille, ei vaatteiden kuntoa tai kokoa välttämättä olla viitsitty vilkaista =). Tämä tuntuu olevan melko yleistä. Vai mitä? =).

Yöt ja aamut

Aamulla nukuttiin melko pitkään. Melkein kahdeksaan. Yö meni hyvin, kun poika poikkeuksellisesti nukkui koko yön vieressä. Yleensä hän vielä nukkuu samassa huoneessa meidän kanssa, mutta omassa sängyssä. Viime aikoina poika on kuitenkin jutellut unissaan keskellä yötä ja on unenpöpperössä tingannut, että hänelle pitää laittaa sukat ja hattu päähän. Hän vastailee, mutta ei kuitenkaan ole kunnolla hereillä, jotta ymmärtäisi sen olleen unta. Viime yönä oli riittävää, kun laskin käden pojan rinnan päälle, kun juttelu taas yöllä alkoi. Vältyttiin yölliseltä kiukkukohtaukselta. Itselläkin oli ihanan levännyt olo aamulla.

Tammikuinen aamu

Pyritään kuitenkin siihen, että edelleen poika nukkuu omassa sängyssään, mutta on selvää, että tällaisia poikkeuksia on välillä hyvä tehdä. Tarviihan se lapsikin yöllä läheisyyttä. Hakeutuuhan sitä itsekin toisen kainaloon ja lähelle nukkumaan laittaessa tai jos havahdun yöllä, hapuilen varpaillani miehen varpaita tai otan kädestä kiinni ja nukahdan pian uudelleen.

Pojalla oli perhepäivähoitajalle meno vasta yhdeksältä, joten aamulla ei ollut mitään kiirettä. Mittari näytti -13 astetta, puettiin lämpimästi ja lähdettiin potkurilla potkuttelemaan kohti päivähoitoa. Samalla E pääsi testaamaan uutta toppatakkia, jonka tosin jo edellisenä talvena tilasin Reiman verkkokaupasta, mutta kokoa liian suuren. Nyt se oli sopiva ja saatiin se vihdoin käyttöön. Matkalla pysähdeltiin ihmettelemään luontoa ja kauniin väristä taivaanrantaa. Eilisen vesisateen jäljiltä potkuri luisti hyvin ja poikakin välillä huusi "Äitiii!! Hiljempaaaa!".

Potkurilla päivähoitoon

Aamun kiireettömyyden huomasin siinäkin, kuinka poika mielellään jäi päivähoitoon pihalle leikkimään. Vilkutti vain ja huusi heipat, vaikka itse olin jäämässä siihen vielä juttelemaan. Näin ei aina ole. Kiireisinä aamuina poika vaistoaa kiireen, vaikka pyrin olemaan hoputtamatta ja toiminaan rauhallisesti. Se ei todellakaan aina onnistu. Tällöin myös hoitoon jääminen on vaikeampaa ja poika haluaa olla sylissä rauhassa jonkun aikaa, ennen kuin suostuu päästämään äidin hyvillä mielin opiskelemaan/töihin. Tämä aamu oli kyllä ihana ja tällaisiin aamuihin sitä pitäisi pyrkiäkin, aina kuin se vain on mahdollista.

Paras munakasrulla

Munakasrullaa on tullut tehtyä nyt muutaman kerran ja se näyttää maistuvan koko perheelle. Rullasta saa vatsat täyteen varmasti koko perhe, meidän tapauksessa viisi henkeä. Toistaiseksi täytteenä on ollut jauheliha tacosoosilla. Munakasrullaan ohjeen olen alunperin löytänyt K-ruoka.fi -sivustolta.

Ainekset pohjaan:

6 kananmunaa
5dl maitoa
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1/4 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria

Ainekset täytteeseen:

400g naudan jauhelihaa
1 ps Tacomauste (Hot paprika Old El Pasolta oli hyvä, jos tykkää tulisemmasta)
1/2 punainen paprika
pala purjoa
1rs maustamatonta tuorejuustoa
1 1/2 dl juustoraastetta

Valmistus:

Vatkaa munat rikki kulhossa ja lisää maito, vehnäjauhot, suola ja mustapippuri. Uunin pellille laitetaan leivinpaperi, jonka päälle munakastaikina kaadetaan. Uuniin 15 minuutiksi (225 astetta). Kypsä munakas kumotaan toiselle leivinpaperille ja annetaan jäähtyä.

Ruskista jauheliha. Mausta tacomauste ja hieman vettä (lukee tacomausteen takana). Lisää paprikat ja purjot, sekä tuorejuusto. Tässä vaiheessa laitan myös juustoraasteen sekaan. Täyte levitetään munakaslevyn pinnalle laitoja myöten ja kääritään rullalle, kuin kääretorttu. Pinnalle ripotellaan vähän juustoraastetta ja laitetaan vielä uuniin (225 astetta) 10 minuutiksi. 

Perheen pienimmän oma huone

Lapsista vanhin muutti omaan asuntoonsa syksyllä ja samalla vapautui huone porukan pienimmälle. Keväällä kolme vuotta täyttävä E sai oman huoneen ja sinne uuden sängyn, jonka isänsä rakensi.
Haaveilin ensin modernista lastenhuoneesta ja selasin toinen toistaan hienompia huoneita. Monissa niistä löytyy samat elementit; tapetit ja koriste-esineet. Niitä hamusin alunperin itsekin, mutta jotenkin tästä pojan huoneesta kuitenkin muotoutui oman näköisensä, ei niin moderni  =).

Lelujen säilytykseen sohva ja kangaspussit

Poika ei ole vielä suostunut montaa yötä omassa huoneessa nukkumaan. Edelleen meidän vanhempien makkarissa on pojalle oma sänky, jossa hän pääsääntöisesti nukkuu.....ja joka toinen yö kömpii meidän väliin jossain välissä yötä. On uudesta huoneesta ollut paljon hyötyäkin. Lelut eivät ole enää samalla tavalla ympäri kämppää, vaan pienet lelut pysyvät melko hyvin pojan omassa huoneessa. Lisäksi säilytystilaa on tullut makkariinkin lisää, kun lapsen vaatteet ja petivaatteet ovat nyt hänen huoneensa kaapeissa.

Isin tekemä talosänky

Koska huone on melko pieni, säilytystilaa löytyy pienestä lasten puisesta sohvasta ja heinätuolista. Lisäksi hankin pari kangaspussia junaradanosien säilytykseen. Lisäksi jalkarahina käytettävä pönttö kätkee sisäänsä legot. Huoneen siivoaa vielä suurimmaksi osaksi tietenkin äiti, mutta pari kertaa poika on hämmästyttänyt keräämällä kaikki lelut pois lattialta oma-aloitteisesti. Sängyn päiväpeittona toimii torkkupeitto ja huoneen matoksi valikoitui Vallilan harju-matto. Huoneessa kämppiksenä on kuitenkin kani ja taloudessa on myös koira, joten on selvää, että karvoja kulkeutuu pojankin huoneeseen. Pääasiassa poika kuitenkin leikkii lattialla, joten on hyvä, että matto pysyy paikallaan ja sen saa helposti imuroitua puhtaaksi.

Katsaus arkeen

Vuosi 2017 lopuillaan ja paljon on meidän perheen elämään mahtunut tänäkin vuonna. Keväällä ja kesällä pojan tutkimukset eri sairaaloissa, joista puolen vuoden päästä ilmeni pojan olevan täysin terve. Lisäksi syksyllä M13 lähti yläkouluun ja lapsista vanhin muutti omaan kotiin ja lähtee nyt vuodenvaihteen jälkeen seuraavaksi armeijaan. Itse olen suorittanut kahden vuosikurssin opintoja yhtäaikaa ammattikorkeassa harjoitteluineen päivineen ja kiireessä ja stressissä eläminen alkaa tuottaan tulosta, muutenkin kuin väsymyksen muodossa. Opiskelua jäljellä enää seitsemän kurssia ja harjoittelu. Opparikin on niin hyvässä vauhdissa, että valmistuu varmaankin ennen deadlinea. Jotain hyötyä on ollut siitäkin, että olen kerran polttanut itseni loppuun. Kymmenen vuotta sitten. Nykyään ymmärrän paremmin, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Osaan olla itselleni armollinen, jos tuntuu, ettei ole enää pateja puskea opiskeluja eteenpäin. Hyvin on kuitenkin mennyt. Todennäköisesti sitä herää myöhemmin vasta ajattelemaan, että mitenhän sitä silloin oikein jaksoi.

Poikakin on alkanut nukkua paremmin, pääasiassa kokonaisia öitä, joskin toisinaan kömpii keskellä yötä viereen ja itse roikun puoliksi sängynlaidalta ulkona. Mutta en raski kieltää poikaa tulemasta viereen. Onhan hän vasta 2.5v ja tarvii sitä läheisyyttä ja turvaa yölläkin. Pojalle on valmistumassa talomallinen sänky, jota pojan isä rakentaa parhaillaan. Poika on saanut oman huoneenkin, joka toistaiseksi toimii leikkihuoneena, mutta sängyn valmistuttua siellä nukutaan päiväunet ja myöhemmin yötkin. Saa nähdä, miten omaan huoneeseen yöksi siirtyminen loppujen lopuksi onnistuu. Joululomalla sitäkin voisi kokeilla, kun ei ole aikaisia herätyksiä, niin ei haittaa, vaikka muutama yö menisikin plöröksi. Nyt vain joulua odottelemaan. Miten se vuosi onki taas hurahtanut. Joskus tuntuu, että aika menee vähän liiankin nopeaa.

Kun suurin huoli on ohi

Vieressä nukkuu pieni 2.5v poika. Tuhina vain kuuluu 💙. Kirjoitin keväällä tähän astisen elämäni rankimmasta päivästä. Siitä on nyt kulunut puoli vuotta. Toisinaan on tuntunut, että olen elänyt kuin tennispallon sisällä. Miten sitä onkin peloissaan ja ahdistuksissaan käpertynyt yhden asian ympärille, ettei juurikaan ole nähnyt mitään hyvää maailmassa sinä aikana. Se, että pari vuotiasta poikaa tutkitaan yliopistollisessa sairaalassa, näytteitä lähetetään jenkkejä myöten ja se, kun joutuu odottamaan tuloksia viikkoja ja odottamaan seuraavia tutkimuksia. Ensin kokeita tehtiin lukuisia ja lopulta jäljellä oli enää kaksi testiä. Kummatkaan niistä ei ollut hyviä vaihtoehtoja, mutta mielessäni toivoin, että kyseessä olisi vähemmän huono vaihtoehto.

Epätietoisuus meinasi välillä tehdä minut hulluksi. Oikeastaan ainoa, joka auttoi oli asioista selvän ottaminen, jutteleminen lääkäreille, sekä kavereille. Vielä odotellaan yhtä puhelua, josta toivottavasti jo viikon päästä selviää, jatketaanko tutkimuksia. Reilu viikko sitten, en enää saattanut odottaa lääkärin soittoa, enkä uskaltanut mennä katsomaan tuloksia Omakannasta, vaikka arvasin tulosten jo sinne tulleen. Pelkäsin, että, jos tulokset eivät olisi viitearvoissa, sekoaisin. Soitin sairaalalle ja pyysin puhua metabolisen tiimin jäsenen kanssa. Hän ei kuitenkaan olisi paikalla pariin päivään, joten osaston sihteeri kaivoi koneelta pojan tiedot esille. Viimeiset tulokset olivat normaalit, kummatkin!!!

Se, että alunperin 19:sta verinäytteestä 15:sta tulokset heittelehtivät viitearvojen ulkopuolella sai tällaisen maallikon kiemurtelemaan epätoivoissaan. Mielestäni ei voinut olla mitään mahdollisuutta, että poika olisikin kaikesta huolimatta terve. Tehtiin rasituskokeita, ultrattiin vatsaa ja pääkin tutkittiin. Lisäksi lukuisia verikokeita otettiin ja niitä läheteltiin ympäri maailmaa. Tiesin, että aineenvaihduntasairauksia tutkittaessa aikaa kuluisi kuukausia, mutta silti se oli rankkaa odottaa ja olla epätietoisena siitä, mitä tuleman pitää. Menettämisen pelko oli ihan hirveä. Synkkiä ajatuksia risteili päässä. Toisinaan minun piti ihan pysähtyä katsomaan poikaa ja todeta, että ainakin tällä hetkellä kaikki näyttäisi olevan hyvin ja poika vaikuttaa terveeltä. Sen avulla pää pysyi itselläni kasassa päivästä ja kuukaudesta toiseen.

Tutkittiin erittäin harvinaisten aineenvaihduntasairauksien mahdollisuutta. Samaan aikaan uutisissa puhuttiin siitä, kuinka vastasyntyneiltä aletaan seuloa harvinaisia (vai huonosti tunnettuja?) aineenvaihduntasairauksia. Poikani syntyessä 2015, niitä ei vielä tehty. Ainakaan meidän alueen keskussairaalassa. Onnekseni tutkimuksia johtava lääkäri otti huomioon myös meidät vanhemmat ja hän jutteli kanssani, kun ahdistuneena halusin tietää, mitä tämä kaikki merkitsee ja mitä odottaa. Olikin äärimmäisen tärkeää, että hän kertoi minulle juurta jaksain ja rehellisesti, missä mennään. Olenkin kiitollinen koko tiimille siitä, kuinka tarkkaan poika on tutkittu. Ajattelinkin, että lähetetään pojasta kuva ja kortti kiitokseksi. Vielä odotellaan yhden kokouksen päätöksiä, jatketaanko tutkimuksia geenitestein, vai jätetäänkö tutkimuksen tähän. Luulen, että tältä erää tutkimukset ovat tässä ja mikäli jatkossa ilmenee voinnissa jotain erityistä, tutkimuksia jatketaan siihen mihin on jääty. Näin ainakin oletan tapahtuvan.

Jonkin sortin kriisin keskellä sitä teki kauppaa "yläkerran" tai jonkun muun korkeamman voiman kanssa. Toisinaan olin täysin lamaantunut, enkä osannut, kuin istua ja tuijottaa eteenpäin. Ahdistus tuntui painon tunteena rintakehässä ja mieli oli kietoutunut yhden asian ympärille ja ajatus ei kulkenut. Kun sain viimeisetkin tulokset tietooni, tuntui, kuin olisin nähnyt maailman taas kaikissa väreissä. Helpotuksen tunne oli valtava. Soitin tuloksista sairaalalle kesken opiskelupäivän, sillä en voinut enää keskittyä tunneilla. Kun sain hyvät uutiset, pillahdin itkun AMK:in aulassa ja vedet valuivat silmistä tämän tästä kesken oppituntienkin. Älyttömän kokoinen taakka oli yhtäkkiä hävinnyt ja uskalsin taas uskoa tulevaisuuteen.

Kaiken tämän ajan poika on ollut reipas ja antanut ottaa näytteetkin hyvin. Jonkun jäljen sairaalakäynnit ovat kuitenkin poikaan jättäneet, sillä hän on alkanut välillä leikkiä lääkäriä ja ottaa lääkärikäynnit toisinaan puheeksi. Onhan siinä käsittelemistä aikuisellakin, saati sitten lapsella. Olen miettinyt päivittäin niitä perheitä, jotka ovat menettäneet lapsensa tai elävät tälläkin hetkellä sairauden mukanaan tuomassa epävarmuudessa. Olen miettinyt kanavaa, kuinka voisin tulevaisuudessa auttaa. Asiasta on vielä niin vähän aikaa, etten ole vielä löytänyt sopivaa väylää siihen. Olen kuitenkin osallistunut keräykseen Brother Christmasin kautta ja aion jatkossakin osallistua yhdistyksen järjestämiin keräyksiin.

Olipas helpottavaa kirjoitella ajatuksiaan ylös kuluneesta ajanjaksosta. Nyt kuitenkin nukkumaan ja nuuhkimaan aamulla ulkoilmaa pojan kanssa. Syksy 🍂💛