Uusperhe vs. ydinperhe, yhtä kaikki?

Meidän uusperheen arki ei varmastikaan poikkea juurikaan muiden perhekokoonpanojen arjesta. Arki on yleensä soljuvaa, viihdymme pääsääntöisesti toistemme seurassa, vaikka näin isosta porukasta (6) jokaisen perheenjäsenen on välillä hyvä saada hetki omaa rauhaa. Myös teinit haluavat olla välillä ihan omissa oloissaan ja se on ihan ok. Täällä kotona nimittäin saa hyvin hyvin harvoin olla ihan yksin, sitäkin kuitenkin tarvitaan.

Aikaisemmin, vielä reilu 3 vuotta sitten, kun vielä asuin yksin, tarvitsin työpäivän jälkeen hetken hiljaisuutta. Tulin kotiin, potkaisin kengät pois jalasta ja rojahdin sohvalle hetkeksi lepäilemään. Toisinaan se lyhyeksi kaavailtu lepohetki venyi päiväuniksi ja olihan se ihanaa, kun sai käpertyä kiireisen työpäivän päätteeksi lämpimän viltin alle ja torkahtaa tunnin verran. 

Olen pohtinut uusperheemme dynamiikkaa ja yleisesti asioita, mitkä meillä menevät erityisen hyvin ja mitkä tuottavat toisinaan haasteita. Muistiini ei tule mitään muuta riidan aihetta, kuin kotityöt ja omien jälkien siivoaminen. Niistä väännetään yhä edelleen kättä, ja toisinaan kun samaa asiaa laiminlyödään toistuvasti, kärpäsestä tulee härkänen. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että jo aikuisikää kolkuttelevilta nuorilla on oltava vastuuta, etenkin jos ollaan vailla vapauksiakin. 

Kotityöt eivät ole teinien top10 listalla

Kauan pinnan alla muhivat ärsyyntymisen aiheet toisinaan ryöpsähtävät yli ja ilmapiiri kiristyy. En haluaisi kuulostaa nalkuttajalta, mutta toisaalta uskon, että kun jaksaa johdonmukaisesti puuttua tiettyyn asiaan, se alkaa lopulta tuottaa tulosta. On päiviä, jolloin asiasta on itselläkin paha mieli ja tuntuu, että keinot ovat vähissä. Toisinaan rakentavan kritiikin antaminen ei enää onnistu ja suusta ryöpsähtää tuskastuneita "eikö tämä mene ikinä perille!!"-tokaisuja, jotka saavat osassa perheenjäsenistä vastareaktion aikaan. 

Aina ei ole helppoa avata suuta ja kertoa mikä mieltä painaa. Yleensä teen typerästi ja jauhan asiaa omassa päässäni muutaman päivän, jolloin olen jo ratkeamispisteessä. Kerta toisensa jälkeen huomaan, että kun vihdoin kerron asiasta miehelle, oma olonikin helpottaa. Yksi syy, jonka vuoksi uskon perheemme olevan yhtenäinen, toimiva yksikkö, on juurikin se, että olemme miehen kanssa melko lailla samaa mieltä kasvatusasioista. Ja silloinkin, kun emme ole täysin samaa mieltä, on tärkeää, että toinen tukee toista. Miehen lapset kokevat minut perheen toisena aikuisena. He kysyvät minulta lupaa ja kuuntelevat minua, yhtä lailla kuin isäänsä. En muista sellaista hetkeä olleen, että minulle huudettaisiin, että "sinä et ole meidän äiti!" tai "sinä et minua määrää!" tai jos kiellän jotain, niin saman asian kanssa ei heti käännytä isän puoleen.

On tärkeää, että vanhemmat vetävät yhtä köyttä ja tukevat toisiaan. Etenkin uusperheissä olen kuullut usein lipsuttavat minun lapset/sinun lapset -asetelmaan, jolloin saman kodin tuntuu jakavan kaksi erillistä perhettä. Näyttäisi siltä, että monissa ydinperheissäkin käydään toisinaan valtataisteluja tai esimerkiksi perheen äidillä on vaikeuksia pitää lapsille kuria, jos perheen isä vesittää äidin yritykset kasvattaa lapsia tai pyörtää äidin päätökset toistuvasti. 

Silläkin on merkitystä, kuinka puhut puolisostasi lasten kuullen. Jos moitit toista kovaan ääneen selän takana, tai päin naamaa, tai käytät halventavia sanoja, on selvää, että lapset poimivat hetkessä nämä asiat ja kuvittelevat, että toista aikuista ei tarvitse kunnioittaa, hänelle saa tiuskia ja häntä kohtaan saa käyttäytyä huonosti. 

Taas kerran täytyy kiittää miestäni, vai pitäisiköhän tässä kiittää ensin anoppiani siitä, että hän on kasvattanut pojastaan hienon miehen, joka arvostaa ja ei puhu minusta pahaa, olen sitten paikalla tai en. Meidän parisuhteen vahvuuksiin kuuluu se, ettemme ole pahalla päällä samaan aikaan. Kun toinen on huonolla tuulella, toinen on tyyni ja rauhoittelee. Ja taas kun toisella puolestaan meinaa mennä hermot, toinen halaa ja sanoo, ettei tuo nyt ole niin iso asia, että siitä kannattaisi hermoja menettää. Onnistumme siis olemaan pahantuulisia eri aikoina, jolloin toisesta on tukea, emmekä ajaudu vastapuoliksi.