Vuodet vierivät

Olen viime aikoina törmännyt vanhenemisen merkkeihin. Vaikuttaa siltä, että olen alkanut harmaantumaan jo 37-vuotiaana :D. Muutamia, no ainakin kymmenen selvästi harmaata, paksua hiusta on ilmaantunut jo nyt. Ei niitä onneksi vielä paljoa ole. Mutta kyllä tuntui oudolta laskeskella peilin edessä harmaita suortuvia, kun iän tai ainakaan mielen puolesta en tunne itseäni vanhaksi. Onneksi tänään on aika kampaajalle! Onhan niitä harmaita toki voinut olla jo aiemmin, mutta ne ovat voineet jäädä huomaamatta, kun värjään hiuksia säännöllisesti. Sinänsä en murehdi harmaantumisesta, kun väreillä saa harmaat niin hyvin peitettyä ja mikäli saan aikanaan samanlaiset hiukset, kuin äidilläni ja 95-vuotiaalla mummollani, ei harmaantuminen haittaa. Heillä on kauniin harmaat hiukset, lähes valkoiset. Niin, ja nykyäänhän hiuksia värjätään harmaaksi, joten eihän tässä mikään hätä ole, eihän? =).

Liikunta puolestaan on ollut tänä talvena satunnaista hiihtoa ja kävelylenkkejä. Salille olen raahautunut kaksi kertaa. Kroppakin vanhenee, pitäisi nyt viimeistään ottaa aikaa säännölliselle liikunnalle, kun näyttää siltä, ettei tässä enää nuoreta =). Hiihtolomallekin hamusin töitä, mutta, jos lyhyen reissun ehtisi käydä tunturissakin. Pääsisi taas laskemaan ja hiihtelemään, sekä tietenkin pikku pojan kanssa pulkkailemaan. 

Ikääntyminen ja vanhenemisen merkit ei juurikaan huolestuta, lähinnä kummastuttaa. Ehkä en ole pysynyt perässä, kun vuodet kuluvat niin nopeaa. Elämisen merkkejähän ne vain ovat. Mutta en kyllä ollut ajatellut, että ennen nelikymppisiä joutuu peittelemään harmaita :D. Ryppyjä ei vielä juurikaan ole, mutta kyllä ne uurteetkin sieltä vielä tulevat. Tällä hetkellä tuntuu, etten saa vanhenemisesta mitään kriisiä, ainakaan ulkonäöllisesti, mutta huomaan, että olen alkanut miettiä enemmän elämän rajallisuutta. Etenkin poikani syntymän jälkeen. Haluaisin nähdä, kun hän kasvaa aikuiseksi, kun hän löytää kumppanin ja saa mahdollisesti omia lapsia. On kammottava ajatus, että joudun joskus jättämään kaikki rakkaat ja lähtemään yksin tästä maailmasta. Väistämätöntähän se on, toivottavasti siihen on vielä kuitenkin pitkä aika. Vanheneminen sinänsä ei pelota, mutta ylipäänsä menettämisen pelko tavalla tai toisella on ollut enemmän läsnä, kun sain lapsen. Nyt on paljon menetettävää. Joskus eteen tuleva oma kuolema ei pelota, mutta ajatus itse kuoleman hetkestä pelottaa. Miltä ne viimeiset hetket tuntuvat? Surullisinta kuolemassa on se, kun joutuu jättämään läheiset taaksensa. Oma pappani (yli 90v) sanoi lähellä kuolemaansa, että "teitä kaikkia tulee niin kauhea ikävä". Se särki sydämeni. Silloin ymmärsin, että surullisinta on joutua eroon itselle tärkeistä ihmisistä. Pitää nauttia läheisten seurasta vielä, kun me olemme täällä. Arki on nykyihmisellä niin työvetoista, että suurin osa ajasta kuluu töissä, opiskelussa ja se aika mitä lähimmille jää on auttamatta liian vähän.