UA-80442521-1

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Vanhemmuus opettaa

Tämän reilun vuoden aikana on alkanut pikku hiljaa meille vanhemmillekin selviämään, millainen persoona tämä meidän taapero oikein on. Hyväntuulinen hassuttelija, joka ei kauaa viihdy sylissä, mutta aika ajoin kiipeää halaamaan tai pussaamaan ja jatkaa sitten leikkejään. Vaikuttaisi siltä, että hän on herkkää mielensäpahoittaja-tyyppiä; jos häntä kieltää tomerasti, alkaa alahuuli väpättämään ja kulmat menevät kurttuun. Yleensä itkua ei tule, mutta selkeästi hän on pahoittanut mielensä. Itselle tietenkin tulee huono omatunto, mutta niitäkin tunteita minun itseni pitää opetella sietämään. Viime aikoina on ollut huono omatunto väsymyksen vuoksi. En ole jaksanut touhuta lapsen kanssa pihalla niin paljon ja kotikin on jäänyt vähemmälle huomiolle. Olen ottanut itselleni aikaa myöhäisillasta, ihan tietoisesti. Katson hetken TV:tä ja selaan Facebookin läpi ja saatan lukaista paria blogia tai kirjoittaa itse postauksen.

Huonoa omaatuntoa ja pienten ristiriitojen sietämistä olenkin opetellut perheen isompien lasten kanssa, joista yksi on teini-iän kynnyksellä ja kaksi on juuri ohittamassa teini-iän. Suurimmaksi osaksi meillä on iloinen ilmapiiri ja aina turvallinen ilmapiiri. Kiukutellakin saa. Oikeastaan ainoat asiat, josta tulee vääntöä on kotityöt, josta tulee muistuteltua useasti. Eli melko vähän meillä on yhteenottoja ja kuitenkin melko mitättömistä asioista. Hyvä niin!

Äitipuolena olen kuitenkin toinen aikuinen tässä taloudessa niin hyvässä kuin pahassakin. Välillä, kun täytyy muistuttaa esimerkiksi kotitöistä, vastaukseksi saa usein epämääräistä muminaa ja äksyilyä. Eihän se mukavalta tunnu, mutta periksikään niissä ei voi antaa. Se on meidän aikuisten tehtävä katsoa perään, että sovituista asioista pidetään kiinni. Kotitöistä nariseminen tuskin on vain uusperheiden asia. Samojen asioiden kanssa "taistelevat" varmasti kaikenlaiset perheet, ovat ne sitten ydinperheitä, uusperheitä tai yksinhuoltajien perheitä.

Äksyilyt olivat minulle alkuun kova paikka. Pysyin asiani takana, mutta pahoitin mieleni, jota en kuitenkaan yleensä näyttänyt muille. En voinut ymmärtää, että joku osoittaa mieltänsä minulle sellaisesta asiasta (kotitöistä muistuttaminen), joka on ennalta sovittu ja joka toistuu viikosta toiseen, ja ainoastaan kerran viikossa. Pikku hiljaa olen alkanut oppia siihen, etten ota äksyilyjä henkilökohtaisesti ja kapinointikin kuuluu kasvamiseen. Kyllä ne kiukkukohtaukset ohi menevät. Eihän sitä itsekään jaksa olla aina hyvällä tuulella. Itsekin kasvan vanhempana ja käyn läpi jos jonkinlaisia kehityskriisejä =). Ehkä tärkeimmän oivalluksen koin, kun kähinän jälkeen perheen 16-vuotias tyttö lisäsi perheemme WhatsApp-ryhmän profiilikuvaksi postauksen lopussa olevan kuvan. Näinhän se on! =). Fiksuja nuoria!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiva, kun kommentoit! =)